LAITAKARI - saaren ja sahan tarina 8.9.2015-28.2.2016

8.9.2015 - 28.2.2016

Kemin historiallinen museo

Näyttelyyn Taiteiden yönä lauantaina 26.9.2015 klo 9-21 kaikille vapaa pääsy!

Kemin edustalla sijaitsevassa Laitakari-saaressa toimi saha vuosina 1862-1939. Saari oli myös noin 300-400 ihmisen asuinpaikka. Näyttelyssä on esillä liki 300 kuvaa sahan ja saaren asukkaiden elämästä. Suuren osan valokuvista on kerännyt perinneryhmä, joka kokoontuu Kivalo-opistolla. Nämä kerätyt valokuvat tai niiden digitaaliset kopiot ryhmä on lahjoittanut Kemin historialliselle museolle. Museo on tehnyt omista ja keräyksessä saamistaan kuvista näyttelyn vaihtuvien näyttelyiden tilaansa. Aikaisemmin perinneryhmä on kerännyt kuvia Sysimöstä ja Juurakosta. Näistä museo järjesti valokuvanäyttelyt vuosina 2006 ja 2011-2012.

Laitakari - sahan saaren historiaa

Laitakarin saari sai ensimmäiset asukkaansa vuonna 1860, kun oululaisen kauppahuoneen Bergbomin työväkeä muutti saareen rakentamaan uutta höyrysahaa. Sahan rakentamiseen osallistui myös ruotsalaisen Bolinder yhtiön ammattimiehiä. Bergbom oli saanut luvan rakentaa höyrysahan Kemijoen suuhun. Bergbom vuokrasi Peurasaaren tilan omistuksessa olleen saaren pitkällä vuokrasopimuksella. Saha saatiin käyntiin kesällä vuonna 1862. Kemijoki kuljetti tukkeja Laitakarin sahalle aina vuoteen 1939, jolloin sahaustoiminta saarella lopetettiin.

Laitakari oli myös monien kotisaari, varsinkin 1920-luvun uudistusten jälkeen, jolloin asuntojen määrä moninkertaistui. Laitakarin naapurisaari Juurakko oli asutettu vuonna 1897 ja myös Kalkkinokalla ja Haukkarinniemessä asui runsaasti sahan työväkeä. Saari kasvoi laivojen pohjalastista ja jätepuusta, joilla matalia paikkoja täytettiin ja rimalaitureilla, joilla vallattiin lisää alueita rannoilta. 1920-luvulla Laitakari oli kokonaan puulaiturien reunustama saari. Laitakarissa toimi 1900-luvun alussa ammattiosasto, työväenyhdistys ja raittiusseura. Lapsilla oli oma koulu Juurakossa.

Vuonna 1893 osa Bergbomin ja Snellmanin kauppahuoneiden omistamista sahoista, myös Laitakarin saha, yhdistettiin uuteen yhtiöön, Kemiyhtiöön. Kemiyhtiölle siirtyi Kemissä myös Karihaaran saha. Laitakarin saha koki heti yhtiön alkuvuonna ensimmäisen tuhoisan tulipalonsa, joka tuhosi saharakennuksen. Laitakarin merelliseen maisemaan kuuluivat myös Kemiyhtiön hinaajat, jotka tekivät päivittäisiä työtehtäviään saaren lähivesillä, kuljettivat tukkeja sahalle ja sahatavaraa redille lastattavaksi. Väenkuljetuksesta huolehtivat hinaajien ohella myös pienemmät moottoriveneet. Laitakarin erikoisuus oli saaresta mantereelle kulkeva köysirata, jota pitkin jätepuu kulki Sysimölle.

Vuonna 1919 Laitakari koki toisen suuren tulipalonsa, joka tuhosi saarelta kaikki asuinrakennukset ja lautatarhan. Saha säästyi tulelta. Kemiyhtiö katsoi tulipalon mahdollistavan sahan uudistamisen. 1920-luvun alun uudistustyö moninkertaisti Laitakarin asuinrakennukset ja uudisti sahan toiminnan. Uudistus toi Laitakariin poketit eli pienet sähköveturit kuljettamaan puutavaraa sahalta lautatarhalle tapuloitavaksi. 1920-luvulla Laitakariin muodostui myös merkittävä karjalaisyhteisö.

Kolmannen suurpalonsa Laitakari koki vuoden 1939 syksyllä, jolloin sahaus oli jo lopetettu. Laitakarin lautatarha tuhoutui palossa. Vuonna 1946 puolestaan tuhoutui tyhjillään ollut saharakennus tulipalossa. Sahan toiminnan lopettamisen jälkeen työn hyörinä jatkui kuitenkin Laitakarissa. Kemiyhtiö käytti Laitakarin lautatarhoja Karihaaran sahan puutavaran säilyttämiseen. Hinaajat kuuluivat yhä Laitakarin maisemaan ja äänimaailmaan.

Vuoden 1960 kesällä Laitakari siirtyi vuokrasopimuksen päätyttyä rakennuksineen Kemin kaupungille. Asuntopulan vuoksi Laitakari asutettiin kaupungin vuokralaisilla. Tavoitteena oli kuitenkin saaren lopullinen tyhjentäminen ja joka vuosi sieltä purettiin rakennuksia. Viimeiset asukkaat muuttivat pois saaresta tammikuussa 1966.

Tänään luonto on vallannut Laitakarin, ja saaressa kasvaa vankkaa koivumetsää. Saari on luonnontilassa ja vapautunut aikaa sitten sitä ympäröivien laitureiden puukatteista. Ihmisen jättämiä jälkiä löytää saarelta kuitenkin yhä. Jokaisen myrskyn jälkeen Laitakari luovuttaa osan rimalaitureiden jäänteistään merelle.

Teksti: Timo Hietala